Janica Salmi
Kuva: Tiina Salminen
Janica on ryhmäkodin vastaava sairaanhoitaja Pellavakodissa ja Viola-kotiyhdistys ry:n palliatiivisen - ja saattohoidon asiantuntijahoitaja.

Joku kysyi joskus miltä tuntuu, kun kuolema on omassa arjessani läsnä niin usein. Minä itse en kuitenkaan näe ensisijaisesti kuolemaa vaan elämän: ihmisiä toiveineen, salaisuuksineen ja tunteineen. Pitää yrittää nähdä ihminen kuolevaisuutensa takana — kuolema ei koskaan saa olla päivän keskeisin asia, mutta oma kuolevaisuus on hyväksyttävä.

Kuolema on Suomessa edelleenkin varsin vaiettu, vaikea aihe. En ihmettele tätä. Hoitohenkilökunnan perusopetukseen ei juuri ole aikaa sisällyttää saattohoitokeskustelua. Kuolema on helppoa ajatella tapahtuvaksi suljettujen seinien sisällä. Aihe on välillä liian vaikea myös hoitohenkilökunnalle. Lääkärit vannovat valmistuessaan pyrkivänsä parantamaan sairaat ja lievittämään kärsimyksiä. Hoitajat lupaavat olla osana terveyden säilyttämiseen ja saavuttamiseen tähtäävissä toimissa. Jossain kulkee kuitenkin veteen piirretty viiva, jonka toisella puolella lupauksen pitäminen tuottaa enemmän kärsimystä kuin henkisesti kipeiden päätösten tekeminen. Kuinka usein kuulemme ihmistä itseään, kun näitä päätöksiä ja valintoja tehdään? Milloin on alettu kävellä asiakkaan yli hoitopäätöksissä vai onko niin tehty aina? Tietääkö hoidettava, että hänellä on oikeus käyttää viimeiset päivänsä itse valitsemallaan tavalla?

Luin joskus lääketieteen artikkelista, että ihminen ei tule tähän maailmaan tippaletku kädessä, eikä hänen tulisi myöskään näin lähteä. Tähän mielipiteeseen yhdyn täysin sydämin.

Eräs omainen kysyi saattohoitopäätöksen jälkeen, mitä on enää jäljellä. ”Haaveet ja toiveet. Elämä ja tämä hetki”, minä vastasin. Vasta tässä hetkessä olisi aikaa toteuttaa oikeasti tärkeitä asioita. Itkeäkin. Saattohoidossa on lähes poikkeuksetta läsnä valtavan paljon surua. Surun keskellä jokaisella päivällä on kuitenkin suurempi merkitys.

Jokainen ihminen kirjoittaa itse oman tarinansa ja aikanaan tulee viimeisen kappaleen vuoro. Saattohoitajana autan tässä kirjoitustyössä, toisinaan teen sitä hoidettavan puolesta. ”Kuuletko kun veden alla mä huudan ääneen sen kaiken…”, laulaa Emma Salokoski osuvasti Veden alla -kappaleessaan. Joku on kuvaillut kuoleman läheisyydestä johtuvan toivottomuuden olevan kuin yli vyöryvä, pysäyttämätön ja valtava vesimassa. Sen alta on vaikea kuulla toisen ihmisen sanomaa, ellei itse pysähdy.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Kerran hautajaisissa omainen löysi mielestäni saattohoidon ytimen kuvatessaan hoitajan toimintaa näin: ”Ollaan ihminen ihmiselle”. Silloin ymmärsin mikä tekee saattohoidosta niin vaikeaa. Yleensä hoitotilanne vaatii hoitajalta ammatillista osaamista, mutta saattohoidettavan kohtaamisessa pitää ammattimaisuuden turvallinen suojapanssari laskea. Ihmismieli jää varsin riisutuksi ja paljaaksi kun antaa toisen nähdä itsensä läpi. Se on välillä pelottavaa, mutta kun sen uskaltaa tehdä on itse elämässä varsin lujaa kiinni.