Jaakko Valvanne
Kuva: Jonne Renvall
Kirjoittaja on geriatrian professori Tampereen Yliopistolta

Vanhusten palvelujen johtajana Espoossa toimiessani olin viikon ajan hoitotyössä tulosyksikön eri toimipisteissä. Sairaalan pitkäaikaisosastolla hoidin sairaanhoitajan kanssa potilasta, jonka vasemman puolen raajat olivat halvaantuneet aivoveritulpan takia. Mies makasi selällään magneettivyöhön kiinnitettynä, oikea käsi sängynlaitaan sidottuna. “Ettei vain vahingossa irrottaisi PEG-ruokintaletkua”, jolla nestemäinen ravinto annettiin hänelle vatsanpeitteiden läpi suoraan mahalaukkuun.

Siinä vuoteen äärellä seistessäni havahduin. Näinkö me hoidamme vanhuksiamme? Viemme heiltä viimeisetkin omatoimisuuden rippeet?

Olemme vakuuttuneita siitä, että rajoittamalla hauraiden ja muistisairaiden ihmisten liikkumisvapautta, teemme heille hyvää. “Estämme kaatumisia ja vahinkojen syntymistä”. Todellisuudessa aiheutamme heille vahinkoa. Rajoitamme heidän toiminnallista itsenäisyyttään, altistamme heidät liikkumattomuuden vaaroille (fyysisille, psyykkisille ja sosiaalisille) ja aiheutamme heille henkistä tuskaa ja hätää.

Rajoitteiden käyttö vastoin aikuisen ihmisen omaa tahtoa rikkoo hänen itsemääräämisoikeuttaan ja on vastoin hänen perustuslaillisia oikeuksiaan (kuten henkilökohtainen vapaus ja koskemattomuus). Hoitotyötä tekevien olisi hyvä itse kokeilla, miten ahdistavalta tuntuu, kun magneettivyö estää ylösnousun.

Olemme kehittyneet mestareiksi sitomisen eri muotojen käytössä. Lepositeiden ja magneettivöiden käytön, ylösnostettujen sängynkaiteiden ja käsien sitomisen lisäksi voimme esimerkiksi lukita asukkaan/potilaan geriatriseen tuoliin pöytälevyllä tai turvavöillä, usein molemmilla tavoilla samanaikaisesti. Eivätkä keinomme tähän lopu. Voimme olla antamatta heille heidän tarvitsemaansa liikkumisapuvälinettä (esim. rollaattoria), sulkea heidät huoneisiinsa tai ottaa heiltä soittokellot pois.

Kun kerran kysyin eräässä kuntoutusyksikössä käydessäni, miksi yli 90-vuotiaan asiallisen rouvan hälyytyksiin ei reagoida, sain vastaukseni kansliassa istuvalta hoitajalta: “Soittokelloja ei ole yhdistetty mihinkään. Mitä siitäkin tulisi, jos ne koko ajan soisivat?”

Mitä tulisi? Hädässä oleva ihminen saisi tarvitsemansa avun, esimerkiksi apua päästäkseen WC:hen. Sairaalasängyistä voi olla mahdotonta päästä omatoimisesti liikkeelle, koska niitä ei saa laskettua niin matalalle, että molemmat jalat ottaisivat tukevasti lattiaan. Näin siitäkin huolimatta, että markkinoilla on lähes lattiatasoon laskeutuvia sairaalasänkyjä. Patjan voi myös siirtää lattialle.

Onneksi esittämäni synkkä kuva ei vastaa koko totuutta. Tiedän monia hoitopaikkoja, joissa tietoisesti pyritään luopumaan magneettivöiden käytöstä. On myös hoitoyksiköitä, joissa ei koskaan sidota ketään. Sitomisesta pidättäytyminen edellyttää oikeaa asennetta, korkeaa ammattitaitoa ja hyvää johtamista.

Sitomisen vähentäminen on mahdollista kaikissa hoitoyksiköissä. Onnistuakseen se vaatii pysähtymistä asian äärelle, päätöksiä toimintatapojen muuttamisesta ja yhteistä päämäärää.