Oma polkuni
Työskentelin yli 20 vuotta teollisuuden parissa lehtiä painaen. Koska alalla oli säännöllisesti YT neuvotteluita olin tehnyt varasuunnitelman töiden loppumisten suhteen Parkinsonin tautia sairastavan tätini kehotuksesta.
Koska minua oli aina kiinnostanut terveyteen liittyvät asiat, toisten auttaminen ja ihmisten kanssa toimiminen oikein, toivoin mielessäni, että minut irtisanottaisiin YT:ssä. En uskaltanut pyytää sitä, koska vähän pelotti tyhjän päälle heittäytyminen. Mitä jos en pääse kouluun, en pärjää tai tykkää lähihoitajan työstä tai en löydä työpaikkaa ym.
Niin vain jatkoin tehtaalla ja ajattelin, että täältä sitten jäädään eläkkeelle. Meitä oli jäljellä vain noin 50 työntekijää entisestä hyvän ajan 400:stä, kun tuli yllättävä pommi: Painotuotanto lopetetaan Raholassa ja siirretään Forssaan, josta meille tarjottiin työpaikkaa. HUPS se oli siinä. Tampereelta en muuta pois ja aikakauslehdet ovat kuoleva ” luonnonvara”. Nuoret eivät lue lehtiä ja painokset putoavat. Nyt on tehtävä se odotettu siirto ja kohdattava uudet haasteet ja niitä todella oli: Palkka huononee, vanhat hyvät kaverit jäävät, miehet vaihtuvat naisiin ja vastuu kasvaa paperista ihmisiin. Paljon olisi opeteltavaa, opinko enää mitään tällä iällä? Mutta jotain uutta ja ennen kokematonta tulisi elämään. SIIS ETEENPÄIN.
Kohti uutta uraa
Kouluun pääsin onneksi heti ja mukavaa oli opiskella uutta sekä tutustua mukaviin luokkakavereihin, joista monen kanssa pidetään vieläkin yhteyttä. Vain tietokoneiden kanssa työskentely oli vanhalle miehelle tosi haastavaa ja vaikeata. Ekan kerran mietin, että tuleeko tästä mitään. Onneksi opettajani rohkaisi, että lähihoitajana pärjää heppoisemmallakin ATK- taidolla. Tietokoneiden käytössä nuoret ovat valovuoden meitä vanhempia edellä ja sen huomaa joka päivä jossain asiassa. Mutta perässä yritämme köpöttää sekä pyydellä apuja ja hyvin niitä kyllä saammekin.
Kannustava harjoittelupaikka antaa kipinän jatkaa opiskeluja
Harjoittelut sekä menivät että tuntuivatkin vaihtelevilta mukavuuden ja haastavuuden suhteen. Päiväkotiharjoittelu meni tosi kivasti omien lastenkin kautta tutussa paikassa. Kun alkoi vanhustenhoito, olin alussa tosi pihalla kaikesta. Vaipanvaihdot, pesut, lääkejutut, kohtaamiset ja siirrot ym. tuntuivat tosi haastavilta ja ajattelin, että pääsin kyllä säälistä läpi. Keinupuiston johtajan sähköposti, joka on tallessa ja jonka luin vielä tänään antoi lohdutusta, rohkeutta ja tsemppiä jatkoon ja tätä ohjetta yritän noudattaa päivittäin. Tämä on myös hyvä ohje kaikille alalla työskenteleville. Lainaan tässä siitä muutaman lauseen. Hän kehui aluksi ihmisläheistä suhtautumistani asiakkaisiin ja kielsi ikinä unohtamasta tuota ihminen-ihmiselle asennettani ja hoitoalan olla koulimatta ihmisläheistä otettani. Itseään on vaikea arvostella, mutta parhaamme töissä yritämme tehdä.
Seuraava harjoittelu oli kehitysvammaisille suunnattu paikka. Paikka oli kiva ja asukkaat mahtavia, mutta hoitajat, joita oli vain yksi vuorossa ja esimies olivat luonteeltaan sieltä toisesta päästä. Tästä muodostui todella kauhea kokemus. Opetusta ei juurikaan saanut ja käytös oli epäystävällistä ja odottelin vain, että toivottavasti tämä loppuu pian. Asukkaat olivat lievästi kehitysvammaisia ja heitä ei saanut yhtään auttaa eikä liiammin jututtaakaan. Toki sorruin aina välillä auttelemaan liikaa pyydettäessä ja kun näin, etteivät saa asioita tehtyä. Paikka ei ollut minua varten.
Tästä siirryin toiseen paikkaan, jonka osasto oli mielenkiintoinen ja vaativa. Viisi viikkoa oli vain liian lyhyt aika oppia niin paljon jatkuvasti vaihtuvine asukkaineen ja erilaisine hoitoineen ja laajoine kirjauksineen. Työkaverit olivat kyllä ihan mukavia.
Seuraavaksi piti mennä Rauhaniemen sairaalan harjoitteluun, mutta eräs mukava luokkakaveri, joka oli ollut työharjoittelussa ja kesätöissä Viola-kodin Willassa kehui Willaa, sen ilmapiiriä ja työkavereita sekä kehotti minua kysymään paikkaa sieltä. No niin tein ja sain paikan ja loppu on historiaa, nykyaikaa ja vähän myös tulevaisuuttakin. Harjoittelu Willassa oli positiivinen ja samalla usko jälleen palasi tähän alaan sekä siihen, että olen sittenkin oikealla tiellä.
Minun ja muidenkin luokkalaisteni kokemukset osoittavat kuinka tärkeitä harjoittelukokemukset ovat. Ne joko kannustavat ja kertovat oikeasta uravalinnasta tai tukahduttavat viimeisenkin kipinän. Nämä meillekin järjestettävät työpaikkaohjaajakurssit ovat tosi tärkeitä. Meidän on opittava lähestymään harjoittelijaa ystävällisesti, ymmärtävästi, rohkaisevasti ja kannustavasti. Voimme näin vaikuttaa positiivisesti heidän tulevaisuuteensa hoitajana.
Olin siis yhden jakson Viola-kodin Willassa ja jakso meni ihan hyvin, paikka oli kehujen mukainen. Pääsin hyvin sisään jännittämättä ja hermoilematta. Asukkaatkin tuntuivat viihtyvän ja mieleeni tuli ajatus kirjoittaa heistä jokaisesta pieni kirjoitelma, josta ilmeisesti tykättiin, koska ” värssyni” olivat esillä vielä seuraavana kesänä, jolloin palasin sinne. Nyt ne ovat varmaan jo silputtu remontin tieltä. Willan jälkeen tein kotihoitojakson Violan kerroksissa sisältäen muutaman vierailun myös ryhmäkodissa.
Tavoitteena kehittyvä ja kannustava työympäristö
Tämä poiki valmistumisen jälkeen hommia ryhmäkodista puoleksi vuodeksi, jonka jälkeen palasin takaisin ”kotiin” Willaan. Täällä on nyt kulunut kaksi ja puoli vuotta. Tyytyväinen olen ollut, vaikka sekä hoitajat että asukkaat ovat vaihtuneet kovastikin tänä aikana. Vain kaksi tuttua hoitajaa on jäljellä ja neljä asukasta. Kaikki tietävät miksi asukkaat ovat vaihtuneet, mutta hoitajat ovat vaihtuneet erilaisista syistä. Tottakai harmitti, kun hyvät työkaverit poistuivat, mutta uudet täyttivät hienosti heidän tonttinsa. Ovat ahkeria, mukavia ja hyviä sekä toisiamme huomioonottavia ja auttavia hoitajia ja ovat kotiutuneet helposti muodostaen uuden tehokkaan ryhmän, jolla jatkamme työtämme.
Porukkamme Willassa on esimiestä ja sairaanhoitajia myöten loistava, melkein täysosuma. Ei kuitenkaan kymppi, koska aina on varaa petrata, tuoda uusia ideoita ja kehityskohteita, viihtyvyyttä sekä me-henkeä, niin että jokainen toisi itseään askarruttavia kohteita ja asioita vapaasti esiin yhteisissä hengennostatuspalavereissa. Tavoitteena on, että tulemme mielellämme töihin ja iloisella mielellä palaamme kotiin työpäivän päätteeksi. Sellaista työpaikkaa ei kuitenkaan ole, että aina menisi sinne suupielet korvissa riemusta kiljuen, koska jokaisella on huonoja päiviä, kotimurheita ja väsymystä, jolloin ei oikein mikään maistu. Voimme kuitenkin luoda puitteet, joissa paha olo ei ainakaan lisäänny töissä, vaan voisi jopa helpottua.
Huonoa päivää ei kuitenkaan saa näyttää työtovereille, eikä ainakaan asukkaille heidän hoidossaan. Eikä näin pilata muiden päivää, eikä vaarantaa terveyttä, eikä turvallisuutta, vaan taistella läpi harmauden ja hyvä fiilis sieltä kyllä palautuu pikkuhiljaa. Myös puhuminen työkavereille voi meitä auttaa.
Jokainen hoitaja on tärkeä osa joukkuetta
Koska työ on raskasta sekä henkisesti että fyysisesti, pitää vapaa-aikana päästää siitä irti. Paras keino on hyvät harrastukset, joissa irtaantuu arjesta. Itselläni niitä ovat kuntosali, penkkiurheilu sekä saksan ja englannin kielten opiskelu. Urheilua olen seurannut ihan pikkupojasta lähtien, kuntosalikin jo pari vuosikymmentä sisältäen venyttelyn. En ole mikään voimamies, mutta tykkään käydä salilla hyvien kavereiden kanssa. Saksan kieli on kiinnostanut 90-luvun alusta asti, jolloin olin Stuttgartissa kesätöissä painotalossa ja englannin kieli on tullut mukaan viime vuosina, koska olen niin huono puhumaan sitä. Työvuorosuunnittelu ja esimiehen joustavuus ovat mahdollistaneet harrastusten toteuttamisen. Kiitos siitä.
Olen ollut omien poikieni kiekko-ja jalkapallotouhuissa yli 20 vuotta ja ymmärrän, miten tärkeätä on yhteen hiileen puhaltaminen tavoitteen saavuttamiseksi. Tämän voi siirtää myös hoitotyöhön. Jokaista hoitajaa tarvitaan ja jokainen on yhtä tärkeä osanen joukkueessa. Pitää myös uhrautua ja joustaa yhteisen hyvän eteen. Joskus mennään yli työajan ja jaksamisen ja joskus pinnakin kiristyy, mutta lopulta uutteruus palkitaan.
Tapio ”Tapsa” Pihl / Viola-kodin hoitaja
Tapio alkoi pohtimaan toisessa Viola-kodin blogikirjoituksessa mietteitään hoitoalasta. Millaista on työskennellä miehenä naisvaltaisella alalla, varsinkin, kun on Tapiota lainaten ”eläkeikää kolkutteleva äijä”? Käy lukemassa kirjoitus täällä.
