Sain alkuviikosta työnantajaltani luvan toteuttaa ideani palliatiivisen ja saattohoidon benchmarkkausvierailusta Ouluun. Minua on aina kiinnostanut Pohjois-Suomen alueella toteutettava saattohoito, sillä alue on sanomattakin hyvin haasteellinen: yliopistosairaaloista pohjoisin sijaitsee Oulussa, välimatkat ovat pitkiä ja Pohjois-Suomi alueena suuri. Saattohoitokodit ovat olleet viime aikoina lehdistössä paljon esillä, mutta saattohoitoa toteutetaan myös enenevissä määrin niin kodeissa, asumispalveluissa kuin osastoillakin. Kaupunki oli itselleni ennestään vieras, mutta minut toivotettiin jo ennakkoon hyvin lämpimästi tervetulleeksi sekä Oulun Yliopistolliseen sairaalaan että Oulun kaupunginsairaalaan.
Oulun yliopistollisessa sairaalassa tapasin palliatiivisen oirehoidon yksikössä ylilääkäri Eeva Rahkon ja hänen tiiiminsä: anestesiologin, kipuhoitajan ja palliatiivisen sairaanhoitajan. Osallistuin heidän moniammatilliseen palaveriinsa, jossa käsiteltiin potilaiden kokonaistilanne oirehoitoineen moniammatillisesti. Keskustelimme tämän lisäksi muun muassa siitä, kuinka kunnasta riippumatta saattohoidon tarve usein asettaapotilaan taloudellisesti uuden tilanteen eteen ja tässä välttämätön on sosiaalityöntekijän apu. Tampereella asumispalveluyksiköissä tai kotona asuessaan asiakas tarvitsee riittävää ohjausta ja kunnilta entistä nopeampaa sekä joustavampaa päätöksentekokykyä, jotta taloudellinen tuki hoitoon saadaan tarpeen ollessa ajankohtainen. Useastikaan aikaa ei ole odotella viikkoja tuen saamiseen. Onnistuneet hoitopolut edellyttävät sekä hoitavalta osastolta, mahdolliselta vastaanottavalta palveluntuottajalta että kunnalta aktiivista ja tiivistä yhteistyötä. Omaisilta on kohtuutonta vaatia palvelukirjon ymmärrystä.
Päivän toinen vierailukäynti oli Oulun kaupunginsairaalan palliatiivista ja saattohoitoa tarjoavalla osastolla. Se oli väliaikaisesti muuttanut remontin tieltä toiselle osastolle, mutta vierailukäyntiini oli varattu ystävällisesti aikaa. Minut vastaanotti palveluesimies Sirkka Viitanen, joka on työskennellyt jo vuosikymmeniä palliatiivisen ja saattohoidon parissa. Yhteinen palo ja innostus tehdä sekä kehittää työtä löytyi heti. Osastolla oli toteutettu jo lukuisia projekteja, joista seuraava on taideprojekti. Palveluesimies oli uransa varrella kohdannut samankaltaisia haasteita ja ennakkoluuloja, joihin itse olen kuluneen vuosikymmenen aikana törmännyt: moniammatillisen tiimin tarvetta on täytynyt perustella, asiakastilanteissa tarvitsee useimmiten enemmän luovuutta kuin oppikirjaa ja päättäjille tulee enenevissä määrin osoittaa ja perustella laadukkaan saattohoidon tukemista kunnallisella tasolla. Olimme molemmat kohdanneet uramme aikana muun muassa ihmettelyä siitä, mihin kuoleva ihminen tarvitsee fysio- tai toimintaterapiaa. Nimitin tapaamista lähes sielunhoidolliseksi työviikon aloitukseksi.
Olen toiminut sosiaali- ja terveysalalla kymmenen vuotta ja näistä jokaisen vuoden saanut etuoikeutetusti toimia saattohoidon parissa. Vuosikymmenestä noin puolet olen toiminut palliatiivisen ja saattohoidon asiantuntijahoitajana suoritettuani siihen pätevyyden. Hakeuduin erikoistumisopintoihin, kun huomasin olevani vailla tarkempaa suuntaa, vaikka alani tunsin oikeaksi. Halusin tehdä jotain enemmän ja luoda jotain omaa. Sosiaali- ja terveysalalla usein erehtyy kuvittelemaan, että kaikki on jo valmiiksi kirjoitettua ja tehtyä. Työnantajalta odotetaan herkästi vastausta kaikkeen ja toivotaan valmiin suunnan näyttämistä. Ohjausta saa toivoa tokikin, mutta reflektio tulee tehdä itse. Kun on valmis katsomaan peiliin, alkaa usein löytää ratkaisuja ongelmien sijasta ja mikään ei ole sen palkitsevampaa kuin ratkaisun keksiminen itse. Saattohoidon parissa työskentely edellyttää tekijältään hyvää paineidensietokykyä, jatkuvaa muutoksensietokykyä, äärimmäisen hyvää tunteiden käsittelykykyä ja poikkeuksellisen hyvää läsnäoloa. Aina ei kaivata hoitajaa – joskus kaivataan ennen kaikkea ihmistä vastaanottamaan se mitä juuri tänään on sanottavana. Kun teet työtä persoonallasi on inhimillistä, että asiakastapaukset pääsevät välillä nahan alle. Terhokodin ylihoitaja luonnehti saattohoitajan työtä osuvasti: potilastyössä asiakkaat pääsevät usein osaksi hoitajaminää, saattohoidossa he koskettavat ydinminää.
Vierailu antoi minulle paljon. Mielessäni oli jälleen entistä kirkkaampana se miksi teen juuri tätä työtä. Rohkaisen jokaista hoitotyöntekijää punnitsemaan omia haaveitaan ja työskentelemään niiden eteen. Työnantajaa on lupa haastaa tukemaan kehittymisessä ja kehittämisessä, mutta täytyy muistaa, että kaikki lähtee aina omasta halusta. Palliatiivisen lääketieteen dosentti Juho Lehto kehoittaa pitämään ääntä – pidetään siis ääntä, mutta säilytetään viesti positiivisena. Ennen kaikkea uskalletaan! Sillä kuten runoilija Elina Salminen kirjoitti: Uutta ei synny ilman yhtä, joka kehtaa.
Alkusyksyn terveisin, Janica Salmi
Artikkelin kirjoittaja on Viola-kotiyhdistyksen palliatiivisen ja saattohoidon asiantuntijahoitaja
